Matkalla Suomen Ammattiliittojen Solidaarisuuskeskus SASKin Solidaarisuuspäiville Lahteen mielessä pyörii väkisinkin ajatus solidaarisuudesta. Mitä se tarkoittaa? Miten solidaarisuus yhdistää suomalaisen ammattiyhdistysaktiivin ja aktiivin toiselta puolelta maailmaa? Entä miten nykypäivän suomalainen ay-aktiivi kokee sen koskevan itseään? Uskon löytäväni vastauksen viikonlopun aikana.

Viikonlopun ohjelma ja puhujat ovat huikeita. Puhujina ovat mm. kehitys- ja ulkomaankauppaministeri Ville Skinnari ja International Trade Union Confederation ITUC:n pääsihteeri Sharan Burrow. Mukana ovat myös Josua Mata Filippiiniläisten ammattiliittojen keskusjärjestöstä SENTRO:sta ja asiantuntija Hilma Mote International Labour Organization ILO:sta. Viikonloppuna pitää työpajoja myös moni alansa huippuasiantuntija, joukossa asiantuntijoita mm. Reilusta Kaupasta ja Eetti ry:stä (Eettisen kaupan puolesta). Odotukseni ovat korkealla.

Saapuessani Sibeliustalolle paikka on jo täynnä innostuneita osallistujia. Aloitus on juhlavassa, suuressa salissa. Istun kolmannelle riville ja katselen taakseni. Sali täyttyy hiljalleen osallistujista. Tapahtuman alussa kuulemme puheenvuorot ministeri Skinnarilta ja SASKin puheenjohtajalta Henri Lindholmilta.

 

Uni Global Unionin entinen pääsihteeri Philip Jennings kertoo omassa puheessaan työn tulevaisuudesta maailmalla, ammattiyhdistysliikkeen tulevaisuudennäkymistä, liikkeen saavutuksista ja haasteista. Luontainen ja karismaattinen puhuja Jennings saa koko salin innostumaan. Jennings puhuu järjestäytymisen laskusta ja työoikeuksien toteutumisesta (tai toteutumattomuudesta). Tunnen salin tunnelman vaihtuvan maailmantilan ahdistuksesta iloon sekä epätoivosta lopulta toivoon. Puheenvuoroa sävyttävät sekä pätkät The Beatlesin All you need is love’sta, että kuvat Rana Plazan vuonna 2013 romahtaneesta tehtaasta. Jennings kehottaa meitä kaikkia solidaarisuuteen, kansallisesti ja kansainvälisesti. Erinomaisella puheellaan Jennings saa meidät jäykät suomalaisetkin osoittamaan suosiota lopulta seisaaltaan, ja puheen ansiosta tunnelma on virittynyt hyvin innostuneeseen tilaan. Odotan lähes malttamattomasti pääseväni pureutumaan viikonlopun muuhunkin ohjelmaan.

 

Lounaan jälkeen jakaudumme työpajoihin. Työpajoja on useita, ja jokainen saa valita itseään kiinnostavimmat. Itse valitsen pajan ”Ihmisoikeudet ja urheilu – Jalkapallon MM-kisat Qatarissa”. Paja käsittelee Qatarin MM-kisoja rakentavien siirtotyöntekijöiden tilannetta. Puhumassa ovat Rakennusliiton Nina Kreutzman, Persianlahden työoloja gradussaan tutkinut Heidi Saarinen ja Henry Dimaano, joka työskentelee siirtotyöntekijöiden olojen parantamiseksi Qatarissa.

 

Opin, että suurin osa MM-kisoja rakentavista työntekijöistä ovat siirtotyöntekijöitä, jotka tulevat köyhistä oloista toivoen pystyvänsä työllään elättämään itsensä sekä monesti myös perheensä, joka on jäänyt kotimaahan. Olot rakennustyömailla ovat vähintäänkin kehnot. Työntekijät eivät saa ollenkaan turvallisuuskoulutusta ja joutuvat usein tekemään pakotettuna ylitöitä. Hyvin pieniä palkkoja maksetaan miten sattuu, eikä työstä saa juurikaan vapaapäiviä. Työmailla sattuu työtapaturmia, ja rankasta työtahdista johtuvat mielenterveysongelmat jylläävät. Työterveyshuollosta ei ole tietoakaan, joten työntekijöitä ns.”kierrätetään”. Halvemmaksi ja helpommaksi tulee lähettää työhön kykenemätön (esim. työtapaturman vuoksi loukkaantunut) työntekijä pois ja ottaa uusi tilalle. Siirtotyöntekijöiden oloja Qatarissa on kuvailtu moderniksi orjuudeksi.

 

Pajan puheenvuoroja kuunnellessa mieleen hiipii ajatus, voiko työntekijöiden asema todella parantua? Edes vuoteen 2022 mennessä, jolloin MM-kisat on tarkoitus pelata? Paljon parannuksia on toki jo saatu aikaan, Dimaano vakuuttaa. Muutokset ovat tapahtuneet siirtotyöntekijöiden ja ay-aktiivien uurastuksella, mutta osittain myös kansainvälisen painostuksen vuoksi. Muun muassa minimipalkkaa on nostettu, ja työntekijät voivat nykyään edes jollakin tasolla keskustella oloistaan Qatarin valtion kanssa, joskaan eivät virallisena ammattiliittona. Suunta on oikea, mutta taistelu tulee jatkumaan ja se tuskin tulee olemaan yhtään helpompaa.

 

Seuraavana päivänä etenkin ITUC:n pääsihteeri Sharan Burrow tekee suuren vaikutuksen. Burrow puhuu painokkaasti ja voimakkaasti ay-liikkeestä, globalisaatiosta, tulevaisuudesta ja nuorten roolista näiden keskellä. Kysymykseen, pitäisikö ay-liikkeen olla vähemmän poliittinen houkutellakseen enemmän etenkin nuoria järjestäytymään, Burrow sivaltaa välittömästi vastauksensa: ”Ay-liikkeen pitäisi ehdottomasti olla vieläkin poliittisempi.” Burrow korostaa sitä, että ay-oikeudet ovat perustavanlaatuisia ihmisoikeuksia, joita pitää puolustaa. Vain ottamalla vahvan aseman niiden puolustamiseksi, ay-liikkeellä on tulevaisuus.

 

Päivä päättyy filippiiniläisen ammattiliittojen keskusjärjestö SENTROn pääsihteerin Josua Matan puheenvuoroon. Matan puheenvuoro on otsikoitu: ”Miten ay-liike toimii maassa, jossa ihmisoikeuksia ei kunnioiteta”? Myös Mata korostaa puheessaan ay-oikeuksien olevan ehdottomasti ihmisoikeuksia. Matan kotimaassa Filippiineillä tilanne on ihmisoikeuksien, ja ay-liikkeen kannalta synkkä. Presidentti Rodrigo Duterte on musertanut maan ihmisoikeuksia. Ay-aktivismi on hyvin vaarallista - viimeksi vuonna 2019 tapahtui ay-aktivistin murha, kun Leonides ”Dennis” Sequeñan murhattiin kesäkuussa. Mata analysoi puheessaan, että hänen oman maansa nykyiseen populistiseen tilaan ajanut ”poliittinen virus” on yleismaailmallinen. Sama voisi siis periaatteessa tapahtua missä vain. En voi kuin ihailla Matan rohkeutta ja voimaa jatkaa edelleen korvaamatonta työtään. Matan puhuessa mietin, uskaltaisinko itse olla ay-aktivisti, jos Suomessa olot olisivat samat kuin Filippiineillä?

 

Solidaarisuuspäivien päätyttyä istun junassa matkalla takaisin Helsinkiin. Viikonloppuna kuulemani puheet ja keskustelut saavat pohtimaan tulevaisuutta. Huomaan kaikesta huolimatta olevani toiveikas. Ihan jokainen meistä Solidaarisuuspäiville osallistuneista oli ottanut sen alkuaskeleen, että oli päättänyt osallistua, oppiakseen maailman menosta ja solidaarisuudesta. Useimmat meistä Solidaarisuuspäiville osallistuneista ovat tavalla tai toisella oman liittomme toiminnassa mukana. Monien liitot, kuten oma liittoni Akavan Erityisalat, ovat SASKin jäseniä. Jo näillä pieniltäkin tuntuvilla teoilla voi saada positiivista muutosta aikaan ja kantaa oman kortensa kekoon reilumman maailman puolesta.

Maiju Salminen, puheenjohtaja, Akavan Erityisalojen opiskelijatoimikunta