Kulunut vuosi on avartanut näkemystäni akateemisten työttömien arjesta. Akavan Erityisalojen jäsenyys Omaehtoisen työllistymisen tuki OTTY ry:ssa on tuonut eteeni mahdollisuuksia kohdata useiden akavalaisten liittojen korkeasti koulutettuja jäseniä. Heitä on yhdistänyt yksi elämää vahvasti määrittelevä tekijä – työttömyys. Olen saanut boostata CV:t kuntoon, olen päässyt kiertämään Telia 5G-areenaa uravalmentajan ominaisuudessa ja olen kohdannut työnhakijoita erilaisissa koulutustilaisuuksissa. Muutamat kasvot ovat jo tuttuja, se lienee positiivinen merkki siitä, että tehdään töitä oman työllistymisen eteen sitkeästi.

Keskusteluiden pohjalta nousseet henkilökohtaiset fiilikseni ovat olleet ristiriitaisia. Työttömyydestä puhuttaessa päällimmäisenä nousee onneksi vielä usein toivo ja luottamus tulevaisuuteen, mutta enenevissä määrin on keskusteltu myös toivon menettämisestä, siitä kun parin vuoden työnhakuprojektin keskellä voi välillä välähtää pieni toivonkipinä ja sitten sekin sammuu nopeasti ja hiipuu pois. Ja kuinka sen jälkeen jaksaa tai ainakin kuulemma pitäisi jaksaa taas katsoa luottavaisin mielin tulevaisuuteen.

Yksi vahvimmin itseäni herkistävistä kohtaamisista tapahtui syyskuussa Walk for jobs -tapahtumassamme. Puin aamulla päälleni Akavan Erityisalojen liivin ja sain kaulaani ison valkoisen lapun, jossa luki kissankokoisin kirjaimin sana COACH. Tapahtumaan osallistuvat saivat hakea coachin kävelylenkille kanssaan. Lenkin aikana oli tarkoitus puhua omasta työnhausta tai yleensä uraan liittyvistä haasteista ja saada sparrausta, vinkkejä ja toivottavasti uusia ja eteenpäin vieviä ajatuksia työn löytymiseen tai oman osaamisensa näkyväksi tekemiseen. Olin valmis kohtaamaan korkeasti koulutettuja, uusia haasteita elämäänsä etsiviä työnhakijoita. Mutta – minä kohtasin valitettavasti myös muutamia ”luusereita”, jotka etsivät uusia haasteita elämäänsä, jos nyt kukaan heitä viitsisi edes kuunnella… Ei, minä en antanut tätä ”luuseri”-nimitystä heille, he esittelivät itse itsensä minulle ”luusereina” joko heti kättelyssä tai sitten ensimmäisten esittäytymisrepliikkien kautta. Senkö leiman yhteiskunta työttömyyden kanssa kamppailevalle ihmiselle, korkean koulutuksen ja uskomattoman työkokemuksen omaavalle asiantuntijalle tässä ajassa antaa? Siltäkö pohjalta täällä ponnistetaan ja luodaan parasta mahdollista mielikuvaa omasta osaamisesta ja rakennetaan brändi, jonka toivottavasti joskus joku rekrytoiva yritys huomaa? Yksi rundi areenalla ei riittänyt kenenkään kanssa, mentiin aina kaksi tai kolme kierrosta ympäri ja sen jälkeen seistiin tovi paikallaan ja lopetettiin keskustelut vasta kun hyvältä tuntui. Näitä upeita, ammattitaitoisia ihmisiä yhdisti siis työttömyys, joitain myös valitettavan alentava asenne omaa itseään kohtaan, mutta myös äärimmäisen upeat ansioluettelot ja pitkät työkokemukset. Olin äimistynyt, miten nämä ihmiset voivat käyskennellä työmarkkinoilla ”vapaina” ilman työsopimuksia. Minä olisin palkannut heistä aivan kenet tahansa, vaikka heistä muutamat vähättelivätkin omaa arvoaan.

Järjestimme pari viikkoa sitten Akavan Erityisaloilla mielenkiintoisen luentotilaisuuden työelämän myötätunnosta. Helsingin yliopiston kirkkososiologian professori Anne B. Pessi puhui ja keskustelutti siitä, miten työelämässä myötätunnolla saavutetaan enemmän hyvinvointia ja sitä kautta myös tuloksia. Osallistujia oli paljon, keskustelua ja mielipiteitä, ajatuksia ja kommentteja tulvi. Aihe oli tärkeä, ajankohtainen, ehkä ajankohtaisempi kuin koskaan. Mutta voisimmeko me keskustella tästä myötätunnosta myös työnhausta ja oman osaamisen näkyväksi tekemisestä puhuttaessa? Jotta työelämässä voi olla työmyötätuntoa, täytyy ihmisillä olla itsemyötätuntoa. ”Itsemyötätunto eli myötätunto itseä kohtaan tarkoittaa kykyä kohdella itseään rakentavalla tavalla. Käytännössä tämä tarkoittaa ystävällisyyttä ja oikeanlaista vaativuutta. Itsemyötätuntoinen ihminen käyttäytyy itseään kohtaan kuten hän käyttäytyisi ystäväänsä kohtaan.” (Pessi, Martela, Paakkanen 2017)

Yhteiskunnassa ei ole hätää niin kauan kuin työnhakijamme ovat näin erinomaisia ”luusereita”. Osaamisen taso, työkokemus, koulutustausta, loppuun asti pohditut ja useampaan kertaan hiotut työnhakuasiakirjat sekä suunnaton nälkä saada se unelmien työ – siinä on kaikki kohdallaan, todella vahvasti kohdallaan! Nyt pitäisi vain muistaa riisua se ”luuserin” titteli pois hartioilta ja harrastaa hieman enemmän itsemyötätuntoa, jotta voi sitten tulevassa työpaikassaan kylvää yhteisöön työmyötätuntoa ja loistaa tuloksilla yhdessä.

Tsemppiä oman itsensä kohtaamiseen ja työnhaun prosesseihin!

Satu Sahla-Juvankoski

yhteyspäällikkö

Akavan Erityisalat